Liian harvoin tulee blogiin pistetttyä kuvia, mutta tänään aamulla törmäsin Facessa tähän kuvaan ja se jos mikä tuntuu osuvalta. Näin itse näen asian vähän kaiken suhteen.

Vaan enpä tiennyt vielä aamulla miten osuvaksi tälle päivää tämä osoittautuukaan.

Päivällä soi puhelin. Sekunnin murto-osan näin punaista, mutta samassa mieleeni tuli vanha sanonta "älä ammu viestin tuojaa". Ja niin... ei ole viestin tuojan vika että hän minulle joutui soittamaan. Tiedän myös miten vaikea on soittaa täysin ventovieraalle ihmiselle ikäviä uutisia ja tietämättä täysin taustatietoja edes. Se jos mikä on täysin kylmään veteen heittämistä. Tosin tämä ihminen joutuu sitä työkseenkin tekemään jonkin verran, joten ei ole ihan keltanokka siinä ja lähinnä jälkeenpäin ajateltuna säälin häntä, että hän joutuu nyt tähän mukaan. Varmasti on työnsä puolesta nähnyt monenlaista, mutta tämä tuskin jää tähän yhteen yhteydenottoon vielä.

Samaa sontaa kun on jo viimeisen 5 vuoden aikana kahlannut enemmänkin läpi, niin puhelun jälkeen totesin "Hei... tää menee jo rutiinilla, ei edes vituta!" No, se vitutus tuli vähän myöhemmin. No, lähipäivät näyttää mitä tuleman pitää, tällä viikolla asia ei ainakaan edisty kovinkaan paljoa.

Vaan en minäkään viilipytty sentään ole. Päälle päin näyttää kaikki olevan varsin hyvin ja seesteistä, mutta kyllä sisälläni kiehuu siihen tahtiin, että nyt jos viestin lähettäjä olisi vieressä, niin minulla olisi pari hyvin valittua sanaa sanottavana. Ei niitä oikeasti montaa sanaa ole, koska sen tyyppisille ihmisille ei kannata juurikaan alkaa ratakiskoa vääntämään, ei tajua kuitenkaan, joten omaa energiaansa siinä vain hukkaa.

Mutta juuri siksi tuo ajatus onkin niin osuava:

"Onnellisuus on paras kosto, koska mikään ei niin aja vihollisiasi hullumaksi kuin että näkevät sinun hymyilevän ja elävän hyvää elämää".

kostoksi sitä en kuitenkaan miellä vaan oikeasti... mitä väliä on jonkun ihmisen mielipiteellä? Hän ei elä sinun elämääsi, joten sopii miettiä, miksi hän haluaa tehdä siitä vaikemapaa. Onko se kateus? Oma paha olo? Haluaako hän kostaa jonkin sinuun täysin riippumattoman asian vain jollekin? Kosto ei kuitenkaan hyödytä mitään. Kuten eih hyödytä "vihollisen" takia yöunien menettäminenkään. Vaan ainahan sanat sattuu ja monesti vielä todella pahastikin. Vaan miksi niin? Itse uskon, että silloin sanat osuvat johonkin arkaan paikkaan jota on syytä tutkia tarkemmin. Miksi ne sanat satuttavat? Kukaan ei ole niin täydellinen että voisi sanoa, minua ei satuta mikään, jokaisella ihmisellä on omat kipupisteensä, toiset ovat vain piilottaneet ne todella syvälle. Ja itse tiedän, että silloin ei myöskään päästä ihmisiä lähelle.

Tällä kertaa asia ei minua satuttanut vaikka voisi luulla. Uskon sen johtuvan siitä, että Miehelle kerroin näistä tapahtumista jo kun olimme vasta tavanneet. Minä!? Joka olen hyvin tarkka kenelle kerron asioistani, kerroin näitä asioita ihmiselle jota en tuntenut, josta en tiennyt näenkö häntä enää koskaan tai että mistä edes hänet löydän, ellen saakaan numeroa.

Ja sen verran sitten jälkijunassa se vitutus tuli, että myöhemmin iltapäivällä alkoi päätä juimimaan huolella. Miehellä oli tänään juhlat ja niistä ei sentään tingitty. Tässä kun hänelläkin on ollut omat stressin aiheuttajansa ja Miehelle tekee hyvää viettää aikaa entiseenkin tapaan. Istua iltaa, saunoa ja rentoutua. Näin pohjoisessa pienessä kylässä se ei nyt niin just silleen ole viikonpäivien suhteen... ja tänään oli syntymäpäiväjuhlat, joten senkin takia olisi mielestäni jopa loukkaus näin pienessä kylässä olla osallistumatta jos/kun kerran on kutsuttu.

*****   *****   *****   *****   *****

Vaan mitäpä salamkyyhkyläisille muuta kuuluu... töitä on tehty sen mukaan mitä on eteen tullut, on pistetty nurkkia kuntoon, lämmitetty tupaa, saunottu... minä potenut kulttuurishokkia todella rankastikin. Jopa niin, että melkein otin itkupotkuraivarit ja kun siltä vältyttiin, niin hyvin liki etten hyperventiloinut. Miehellä on omat haasteensa ja samaan syssyyn kun näkee että toista vaivaa joku asia, jota ei saa kakistettua ulos vaikka niin on sovittu tehtävän, niin tilannetta voi kuvata näillä temperamenteilla sanalla "räjähdysaltis". Vilkaisin jopa lentolippuja ja olen kaipaillut Espanjaan hyvinkin paljon. Lumen määrä, joka on vähäinen tänä vuonna, on ahdistanut, kuten myös välimatkat joka paikkaan.

Eilen se sitten tuli... aamu alko suoraan sanottuna persiilleen. 2 nuorempaa lasta kinasivat jostakin todella jonnin joutavasta jo ennen kuin sain edes kunnolla aamutakkia kiinni, saatika edes kahvia valumaan, eikä hellassakaan ollut tulta, joten tupakin oli viileä. Kahvin keittoon mennessäni silmät ristissä törmäsin tiskivuoreen. Kun sitten vielä aamupalatarpeissa oli vajetta, että piti odotella kyläkaupan avautumista pari tuntia, niin oli "hieman" hermo kireänä. Kun kauppa sitten aukesi klo 10, niin Mies pisti pipon päähän ja otti toisen koiran mukaan ja lähti kävellen... 4 km suunta, joten äkkiä laskettuna on takaisin koiran kanssa vasta klo 13 aikoihin. 

Myöhemmin selvisi syy... auton akku oli hyytynyt yön aikana. Mutta ennen sitä ehdin ottaa kunnon kilarit. Minun kunnon kilarit on yksi tai kaksi sanaa ja poistun paikalta omiin oloihini tai jos mahdollista, niin ovesta pihalle ja vähän pitemmälle lenkille. Tällä kertaa se sana oli vain "just!" ja painelin makkariin ja peiton alle. Ja Miestä selvästi edelleenkin hiersi joku asia, jota ei kysymisestä huolimatta ollut suostunut kertomaan. Mutta se kävellen kaupalle lähteminen ei ollut se syy, miksi minulta paloi käpy. Syy oli siinä, että toinen ei kerro vaikka pitäisi olla sokea, vajaa-älyinen tai lähes koomassa, jos ei huomaisi että toisella on sydämellään jotakin raskasta. Mies rentoutui kuin sormia napsauttamalla kun sai kakistettua ulos mistä se kenkä puristaa.

Viikkoa aiemmin kuuli Mies ikäviä juoruja. Hänen reaktionsa yllätti vaikka tiedän, että hän on meistä se temperamenttisempi - ja siitä voi päätellä sitten jotakin, että jos minä olen suht herkkä temperamentistani ja olen meistä se rauhallisempi... No, kerrankin näin päin. Mutta niin... Miehen reaktio yllätti. Yllätti sen verran, että otin asian puheeksi seuraavana päivänä, en moista sulata. Minulla on liian paljon niitä ikäviä kokemuksia elämässäni, jotta enää haluaisin yhtään sen tapaista tulevan lisää. Olkootkin, että noista kokemuksista olen kasvanut todella paljon, mutta ne ovat tehneet minut myös tietyissä asioissa ehkä turhankin varovaiseksi. Miehen näkökanta oli ensin vallan jotain muuta, mutta kun sitten uskaltauduin perustelemaan, kertomaan mikä on siinä se perimmäinen syy miksen asiaa sulata, niin ymmärsi ettei voi tehdä kuten haluaisi, ilman että siitä seuraisi todella vaikeita asioita, joita ei käsitelläkään ihan parilla keskustelulla.

Joten tekee miehellekin hyvää rentoutua ystäviensä/kavereittensa seurassa.

Itsellekin ilta omien lasten kanssa keskenään oli enemmän kuin hermolomaa. Lämmitimme saunaa, keskimmäinen leipoi vähän kakkua puuhellan ääressä, ihastelimme tähtiä ja revontulia, höpötimme omiamme, mietimme Pääsiäisen suunnitelmia... ja huomasimme, että vaikka jokainen meistä on potenut omalla tavallaan kulttuurishokkia, niin hei... tää Lappi on kuitenkin aika mahtava juttu. Kuten myös näin maalla omassa rauhassa.

Listataanpa:

- Naapurit ei välitä eikä valita jos laitan klo 1 yöllä pesukoneen päälle tai keksin laulaa karaokea. Jotta lähin naapuri siitä hermostuisi, niin talosta on sitten jo ikkunat hajonneet desibelien takia. Jolloin on itsekin joutunut poistumaan paikalta tai korvat vuotaa verta (en kyllä tiedä onko tuo vaan urbaania legendaa)

- Kaupungissa on valosaastetta. Ei ole mitään mahdollisuutta nähdä tähtiä siten kuten täällä. Pistä tuvasta valot pois, sammuta pihavalot, SAMMUTA KÄNNYKKÄ... olet keskellä pimeyttä. Täydellistä pimeyttä. Siltä se ensin tuntuu. silti ei ole pimeää. Taivaan tähdet valaisee, revontulet loimottaa. Ja oikeasti... ei olekaan kuin hämärää. Jo pelkästään tähdistä tulee yllättävän paljon valoa, mutta kaupungissa sitä ei pysty huomaamaan. Revontulista puhumattakaan. Tai kuusta. Ja minulla on onni katsella niitä tähtiä ja revontulia vaikka joka ilta omasta sängystä. Silmin katsottuna ne ovat juuri niin intensiivisiä kuin monesti näkee huippulaatuisissa valokuvissa.

- Puuhella. Takka. Puusauna. Miten kotoisalta kuulostaa kun tuli rätisee uunissa. Ja minä en ole asunut puulämmitteisessä talossa elämästäni kuin vuoden.

- lumisateen suhina. Oikeasti. Lumisadekaan ei ole hiljainen. Se suhisee. Aitä et voi kaupungissa huomata. Melua on ympärillä koko ajan, mutta minulle riittää se, että menen pihalle lumisateella. joku lintu saattaa laulaa, auto ajaa satunnaisesti ohi... mutta muuten voit istua terassilla ja kuunnella lumisateen suhinaa

- Päivän pituus... minulla on ollut harhaluulo että Lapissa on se yötön kesä ja ikiöinen talvi. en ole koskana ajatellut ,että jossakin kohtaa talven jälkeen se päivä pitenee täälläkin. Ja että sen on tapahduttava nopeammin kuin etelässä, jotta päästään siihen yöttömään yöhön. Jo nyt monesti etelämmässä asuvat ystäväni manaavat vielä jatkuvaa pimeyttä, kun täällä vasta alkaa autrinko laskea. Tosin vielä pari kuukautta sitten oli toistepäin. Mutta vielä en ole kyllästynyt katselemaan tontin reunalle laskevaa aurinkoa kaikkine auringonlaskun värisävyineen - jotka nekin on erilaiset kuin etelässä.

- Ihmiset. Juurikaan en ole ihmisten kanssa ollut tekemisissä täällä, johtuen ihan välimatkoista ja töistä. Mutta sen vähän mitä olen ollut, niin ihmiset tuntuvat ymmärtävän toisten erilaisia näkökantoja ja valintoja eivätkä yritä väkisin runnoa omaa mielipidettään läpi, kuten monesti kaupungissa tapahtuu. 

- Ja ennen kaikkea ne tärkeät ihmiset jotka pienistä äksyilystä huolimatta jaksavat rakastaa myös haastavampana päivänä ja osoittavat sen pienin teoin ja sanoin.