Viimesen parin päivän aikana on taas sattunut ja tapahtunut aika paljon. Ensin sain puhelun - kerrankin hyviä uutisia ja niitä hyviä uutisia on tullut enemmänkin. Mutta samaan aikaan myös ikävempiä uutisia. 

Ikävät uutiset ovat saaneet minut miettimään ihmisiä. Ei siinä... maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä. Sellaisia joilla ei ole tarkoitus kuin vain hyötyä toisista. Sen tietää kaikki. Itse en ole sellainen. Haluan aina uskoa ihmisistä hyvää ja siksi monestikin huomaan suorastaan järkyttyväni siitä miten julmia ihmiset oikeastaan ovatkaan tavoitellessaan omaa etua tai jotakin muuta vastaavaa. Haluan aina luottaa ihmiseen johon tutustun, silloinkin vaikka minulla ei olisi mitään syytä tai tarvetta siihen. 

Moni kuvailee minua sanoin, iloinen, sosiaalinen, pärjäävä, vahva, sitkeä... mutta kyllähän jokaiseen sattuu jos ihminen johon olet halunnut luottaa pettää luottamuksen, puukottaa selkään. Sattuu se minuunkin, mutta hyvin harva sen vain pääsee näkemään. Siksi olen tässä oppinut, että minun pitää opetella pitämään ihmisiä etäämmällä. Vaikeaa se on, koska minulla ei ole hajuakaan miten tehdä niin. En osaa olla varovainen. Ehkä minua vain ei ole loukattu sitten tarpeeksi pahasti, vaikka pahasti onkin loukattu. Ja aivan hiljattainkin. 

10850230_10152890664838398_7069032218960

Kuva tuli vastaan Facebookissa ja oli varsin osuva muistutus itselle. 

Eilen pohdiskelin kaikkea tapahtunutta samalla kun annoin puikkojen heilua... valmistakin tuli. 3 pipoa, yhdet lapaset ja toisetkin melkein valmiiksi. Mietin miten oikein suhtaudun kun puukosta tulee... joku ehkä hermostuu. Toki minäkin joskus, mutta huomasin myös, että silloin kun minua loukataan syvälle, niin itseasiassa se saa minut vain kääntymään pois. Sanomatta mitään. Siksi eilen olikin varsin ihmeellinen poikkeus, kun ihminen joka minua on jokin aika sitten loukannut - hyvin syvälle - saikin nyt kuulla asiasta päin näköä. Vaan miksi sen tein? En tiedä. Ehkä toivoin, että hän ymmärtäisi mitä on saanut aikaan. Ehkä toivoin kuulevani vain "anteeksi". Vaan mitä tuli? Hiljaisuus. 

Viime viikolla sain myös työskennellä pitääkseni leukani paikoillaan  ettei suuni loksahtaisi auki, kun kuuntelin asiaa, jossa pienestä väärinkäsityksestä - juorusta - on paisunut aivan älytön soppa. Niin älytön, että vaikka olen hyvinkin herkkä tuollaisissa tilanteissa avaamaan jokseenkin sanavalmiin suuni ja tokaisemaan vähintäänkin "eikö kannattaisi keskisttyä omiin asioihinsa enemmän?", niin nyt en vain löytänyt sanoja. En keksinyt mitään sanottavaa joka olisi voinut olla jotenkin tilannetta aukovaa tai rakentavaa. Nyt tuo soppa on paisunut entisestään. Ja mitä siitä tänään kuulin, niin ei sitten enää työskentely toiminut vaan suuni loksahti auki. Ja se on harvinaista. 

Asia on sellainen että voisin nostaa metelinkin siitä, ison metelin, mutta en koe sitä hyödylliseksi. Sen sijaan mietin, että jos kerran ihmiset ovat noin aktiivisia ruotimaan vieraiden ihmisten asioita, niin olkoot keskenään. Minä en ole koskaan pitänyt juoruilusta. Jo teininä poistuin sukulaisten luona kahvipöydästä juuri tasan sillä samalla hetkellä kun alettiin puhumaan jostakin henkilöstä joka ei ollut paikalla. Miksi? Vain siksi, että en jaksa kuunnella juoruja. Kysyn ihmiseltä itseltään mieluummin kuin kuuntelen mitä joku on asiasta mieltä, kun ei tiedä koko totuutta. Ja voi kuulkaa... minun suvussa tämä juoruilu on arkipäivän hupia. Ja sukulaiseni tasan tietävät mitä olen asiasta mieltä ja kaiketi myös ymmärtävät miksei minua sielä kahvipöydässä pahemmin näy - tai edes samalla paikkakunnalla. Minulla on parempaakin tekemistä kuin kuunnella juoruilua. Ja itseasiassa... osaanhan minä pitää ihmisiä etäämmällä. :D Se vain pitää ottaa laajemminkin käyttöön. Itseasiassa minun pitää vain olla tarkempi ketä päästän lähelle.

Mutta meteli ei nyt hyödyttäisi tässä tilanteessa mitään, päinvastoin. Sen sijaan huomasin, että itseasiassa saan olla aikatavalla kiitollinen noille juoruilijoille. He ovat näyttäneet nyt todellisen puolensa ja vaikka tähän mennessä ovat olleet päälisin puolin olevinaan hyvän päivän tuttuja vähintäänkin, niin todellinen puoli paljastaa sen, että ennemmin tai myöhemmin he yrittäisivät hyötyä jollakin tavoin hyvästä tahdostani. Ja se ei käy. En voi, enkä missään tapauksessa aio kuormittaa itseäni millään tai kenenkään kieroilulla. Olen useamman burnoutin tapaisen käynyt läpi ja siitä sen verran jo viisastunut, että minullakin on oikeus sanoa "ei". Ja tuo on ollut äärimmäisen vaikea läksy opittavaksi.

Näin joulun alla minulle tulee aina jossakin vaiheessa alkaa mieleen tulemaan kuluvan vuoden inventaario. Mitä onkaan kuluvasta vuodesta jäänyt käteen. Tai paremminkin mieleen. Millainen vuosi oli? Ja tänä vuonna elämääni on mahtunut paljon kaikenlaista. Isoja asioita. Mutta toisaalta, jos mietin edellistä vuotta, niin samaa oli silloinkin. Ja sitä edellisenä... ja sitä edellisenä... ja sitä edellisenä... eli siis, yhteenvetona voi vain todeta, että elän elämää täysillä tunteilla. Se tarkoittaa aikamoista vuoristorataa, jossa jotakin toista saattaa päätä huimata. Minua ei vielä ole huimannut. :) Eikä se täysillä tunteilla eläminen ole vielä minua saanut katkeroitumaankaan, vaikka sitä puukkoakin on matkan varrella tullut. Jarrua olen yrittänyt välillä painaa, mutta taidan olla sellaisessa kyydissä, että polkimista löytyy vain kaasupolkimia eikä jarruja ollenkaan.

Mutta tuosta sitten ajatus lähti liikkumaan toiseen suuntaan... kun minun elämäni kaltaista elämää ei moni kerran jaksaisi, niin mikä minut saa jaksamaan kaiken tunnekuohujen keskellä. Lapset toki, mutta eivät hekään voi kaikessa olla voimavarana, monessa kyllä, mutta eivät kaikessa. Ja olen minä jaksanut ja selvinnyt samasta elämästä ilman lapsiakin, joskin se tntuu olevan jotakin ihmeen kaukaista aikaa, aivan kuin jonkin otisen ihmisen elämää. Ja yllättäin tajusin... syy juontaa omasta lapsuudesta. Siitä miten paljon muutimme äitini työn perässä milloin minnekin. Muutto on aina lapselle iso asia. Mutta siksipä isojen muutostenkin keskellä minulle tulee hyvin nopeasti ja täysin sen enempää ajattelematta selkeä toimintasuunnitelma. Lähinnä siis peruskaava toimintaan, tarkat suunnitelmat kun ei koskana mene kuitenkaan pilkulleen kuten alunperin on tullut ajateltua. Joskus tein suunnitelma A:n, niin tein myös varmuuden vuoksi suunnitelma B:n ja C:n. Nykyään teen vaan listan asioista jotka muutokseen liittyy ja ne hoidetaan kaikki ajallaan. Missä järjestyksessä, niin se on arvoitus. 

Aloitin jossittelu leikin... yritin kuvitella millaista elämäni olisi jos emme olisi muuttaneet äitini työn perässä. Se toki on mahdotonta varmaksi tietää, mutta olisin pikkukaupungin tyttö, jolta olisi moni asia jäänyt kokematta. Moni hyvä, moni upeakin asia. Myös raskaat asiat ovat opettaneet minulle hyviä asioita. os olisin asunut pikkukaupungissa koko ikäni, niin saattaisi olla, että olisin hyvin suppean elämänkokemuksen myötä rajoittuneempi. En ehkä suhtautuisi niin avoimesti uusiin ihmisiin. En ehkä hyväksyisi erilaisia kulttuureja niin helposti ja uteliaasti En ehkä uskaltaisi tarttua eteen tuleviin tilaisuuksiin vain fiiliksen perusteella. Ja eipä tässä pitkä aika ole kun kuulin, että liikkuvainen elämäni kuulema ei ole hyvästä. No, en koe sen olleen pahastakaan. Päinvastoin. Minulle olisi ollut pahempi asia jos olisin jumittunut johonkin, koska niin moni asia olisi jäänyt kokematta. Näin ajateltuna olisin "köyhempi". Enkä tarkoita nyt rahaa vaan nuo kokemukset ovat olleet rikkauksia. Ja varsinaisia timantteja ja aarteita on matkan varrella olleet ne hetket, kun opin nimenomaan itsestäni jotkain.

Muutoksia on tiedossa ensi vuodellekin. Isoja muutoksia, kuinkas muutenkaan :D Niistä kerron tarkemmin myöhemmin, kun asia on ajankohtaisempaa. Noihin muutoksiin on olemassa jo tuo yllämainittu lista, osa sen asiosita on jo hoidettu, osa on vielä hoitamatta. Joku toinen olisi lähtenyt listaa ruotimaan toisessa järjestyksessä. Mutta koska minä olen vähän tälläinen, niin asiat hoituvat toisessakin järjestyksessä. Vasenkätinen kun olen, niin aina ei ehkä tule toimittua senkään takia yleisesti loogisena pidetyssä järjestyksessä. Tai sitten se ohtuu vain siitä, että kohdatessani onkin sortin ongelman, niin ensimmäisenä mieleeni tulee "Now... think out of the box". Tietyt toimintamallit ovat ehkä toimineet vuosikymmeniä, mutta kuten nyt eilen vasta luin Bruce Oreckin ajatuksista, niin täytyy sanoa, että allekirjoitan tuon täysin. Ei vain noin ammattimielessä tai yhteiskunnallisessa mielessä vaan tuo on sovellettavissa jokaisella ihmisellä myös omaan elämäänsä

Kaiken pyörityksen keskellä olen jälleen huomannut, että vaikka en oikeasti ole niin vahva kuin moni luulee, niin olen kuitenkin vahvempi kuin itse luulen. Ja että inhoan listoja. :D