Viime päivien ohjelmassa on ollut lähinnä sisustamista. Vihdoin on olohuoneen väritys muuttunut mieleisemmäksi eikä olohuone enää näytä ihan "poikamiesboxilta". Sisutus kun oli sekava sillisalaatti vähän kaikkea mikä nyt on vain haalittu tai kertynyt jostakin ja meinasi aiheuttaa minulle jopa pienen hyperventilaatiokohtauksen. Ei nyt sentään vielä, mutta pitemmän päälle sekin olisi voinut olla mahdollista. Ja olohuone ei takasta huolimatta ei olohuone ollut mitenkään mieleinen paikka viettää aikaa vaan mieluummin istuksin tuvan sohvalla hellan lämmössä neuloen. Mies kyllä sohvalla viihtyi ennen sisustuksen uusintaakin.

Täysin en vielä ole olohuoneen sisustukseen tyytyväinen sillä pari epäkohtaa haluan vielä hioa, mutta niistä voimme joutua neuvottelemaan hieman pitempään Miehen kanssa.

Keittiön sisustukseenkin puutuin. Revin nastoilla kiinni olleen verhon alas ikkunasta ja tilalle tuli messinkinen tanko johon pitsiverho. Miehen mielestä se on riittävä noin, mutta itse haluan siihen vielä pienen kapan. Samoin annoin tappotuomion jo mielessäni parille matolle ja väritystä olen pikku hiljaa alkanut muuttamaan. Kuitenkin keittiö on pitemmän luokan projekti, koska keittiön puolelle tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia. Kuten lisää kaappeja ja nykyisten kaappien ovien vaihtoa. Keittiön värityksestä tullaan vielä neuvottelemaan pitemmän kaavan kautta; se on jo nyt varmaa.

sisustusta suunnitellessa ja miettiessä on vastaan tullut myös paljon puhuttu harmonia ja tasapaino. Eikä nyt vain sisustuksen suhteen vaan elämän suhteen ylipäätänsä. Paljon itsekin olen puhunut hidastamisesta, moni on minulle siitä puhunut, että toisinaan elämäni vaikuttaa ehkä jopa kaoottiselta. Stressaavaahan sellainen on, kun tilanteet muuttuvat alituiseen, mutta toisaalta jäin miettimään että olenko oikeasti rauhallisesta ja "hitaasta" elämästä nauttiva vai kaipaanko kuitenkin ympärilleni sitä säpinää, menoa ja muuttuvia tilanteita?

Paljon tuon hitaamman elämän ja harmonian perään kuulutetaan muutenkin. Jotkut jopa väittävät, että ihminen sitä hakisi luonnostaankin. Itse kuitenkin väitän, että on olemassa myös se ihmisryhmä jolle ne muuttuvat tilanteet ja lievä tai vähän pahempi kaaos on se mitä tarvitsevat. Se ihmisryhmä ei välttämättä ole niin kovin iso. Vai onko sittenkin? Voisiko "hapannaamojen" ilmeet johtua siitä, että elämä on nimenomaan niin harmoonista?

Harmooninen ja hidas elämä ei tietenkään väistämättä tarkoita tylsää elämää. Ei ainakaan kaikille, mutta joillekin se sitä kyllä voi hyvinkin olla. Kuten esim. itselleni.

Joku voisi helposti kuvitella, että näitä mietteitä tulee mieleen kun epäilee onko tullut tehtyä vika ratkaisu kun tuo rikkinäinen kompassi on opastanut pohjoiseen etelän sijaan. Näin ei suinkaan ole vaikka myönnän että kulttuurishokkia on havaittavissa. Tärkeää on kuitenkin itse tiedostaa sekin asia ja hyväksyä mieleen tulevat ajatukset, käsitellä ne ja "arkistoida" asianmukaisesti - antamatta niille liikaa valtaa, mutta hyväksyä, että kaikenlaiset ajatukset tulee väkisin mieleen kun muutos on valtava.

Huomaan toisinaan kaipaavani mahdollisuutta päästä tuosta noin vain kampaajalle. Tai kuten nyt... olin todellakin kiitollinen että 2 lapsista ilmoitti ettei näe laseillaan kunnolla. Paristakin syystä. Ensinnäkin muistin, että edellisiä näöntarkastuksia on tehty noin vuosi sitten ja lapsilla se on syytä tarkistaa näkö puolen vuoden tai vuoden välein. Omasta näöntarkastuksesta - kun ei lasketa sitä laserleikkauskonsultaatiota Espanjassa lukuun - onkin kulunut jo 2½ vuotta. Ja olen se minäkin huomannut että laseillani voisin nähdä paremminkin. Siinä missä lapseni ilmoittavat että näkö on huonontunut, niin he yhä pystyvät lukemaan kylttejä busseista ja etäältä kun minä en näe kuin suheroa. Ja Miehenkin näkö on syytä tarkistaa. Lukulaseja tarvitsee jo, mutta toistaiseksi on saanut riittää markettilasit. Edellisestä näöntarkastuksesta hänelläkin jo reilu 3 vuotta aikaa. Mutta tiimityöskentely toimii siinä hyvin... hän näkee kauas, minä lähelle. Joten hyvä syy lähteä isolle kirkolle - olkootkin että 4 henkilön silmälasit ei mikään halpa tai edes edullinen investointi ole. 

Huomaan myös kaipaavani täällä muuttuvia tilanteita. Niin paljon kuin nautinkin aamuisin tulen rätinästä hellassa, lumisateen suhinasta, upeasta tähtitaivaasta, jota voi katsella sängystään ennen nukahtamista, taivaan sinestä päivällä, vaaroista ja Etelä-Suomea jylhemmistä maisemista, niin asioiden paikallaan pysyminen on ehkä pahin koetin kivi tällä hetkellä. Onnekseni työni on alati muuttuvaa sorttia ja paikalleen pysähtyminen työn puolesta on katastrofi ja uran kuolema. Että täyin pysähtynyttä tunnelmaa ei pääse viettämään. 

Myönnän myös välillä kaipaavani Espanjaan. En kuitenkaan kovin usein. Monet lohduttavat, ett äainahan sinne pääsee käymään lomalla, mutta itseäni tiedän ja tunnen sen verran hyvin, että kokemuksesta jo tiedän, että sinne lähdettyäni on paluu todella vaikea. Sillä ei ole merkitystä olenko viikon, kuukauden pari vai vuoden... Suomeen palaaminen on aina henkisesti hyvin rankka paikka ja sopeutuminen jälleen Suomen tapoihin ja oloihin ottaa aikansa. Mutta en jaksa sitä murehtia vielä. Kun se päivä koittaa, että on "pakko" päästä etelään, niin sitten vain on mentävä ja sitten asiaa on mietittävä.

Nyt nautin vain ajatuksesta, että vaikka mies ei mielellään lähde "isolle kirkolle" niin nyt on ihan kunnolla sinne asiaa ja jos suinkin mahdollista, niin itse poikkean samalla myös kampaajalle. Mikäli siis saan ajan samalle päivälle ja sellaiseen paikkaan joka nyt ei ihan satasia ala kynimään hiusten lyhentämisestä. Sitä kun ei ihan joka päivä viitsi ajella 75 km suuntaansa päästäkseen isompaan kaupunkiin. Lähimmästä kaupungista/kylästä kun ei löydy kuin ne pakolliset... apteekki, terveyskeskus, koulut, pari ruokakauppaa ja eläinkauppa.