Siitä on nyt kuukausi kun palasin alaspäin hakemaan muuttokuormaa. Ja tapasin junassa Hellun. Vain kuukausi, mutta se kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisimme tunteneet jo vuosia. Joka kerta jaksan yllättyä miten keskustelut voi poukkoilla miten sattuu ja kuinka kuitenkin pysymme toisen puheessa kärryillä ja tiedämme mitä toinen tarkoittaa. Monesti juuri mietimme samaa asiaakin. Ja kun toinen aloittaa lauseen voi toinen sen yhtä hyvin lopettaa.

Viime aikoina olemme miettineet vielä välissä olevia kilometrejä. Ne ovat turhauttavat. Ikävä on koko ajan valtava ja en tiedä mihin mittasuhteisiin se oikein voikaan vielä kasvaa. Ratkaisuja on mietitty moneltakin eri kantilta. Ja nyt olemme alkaneet ottamaan ensimmäisiä askelia ratkaisun löytämiseksi. Nopeaa? Jonkun mielestä ehkä, mutta hyvältä vain tuntuu.

Vaan siitäpä aloin miettimään, että mikä on "sopiva" aika tehdä parisuhteessa isoja ratkaisuja? Joku ehkä sanoo, että hitaasti edeten hyvä. Että ensin pitää oppia tuntemaan toinen kunnolla. Olen kuullut joidenkin pohtivan "olipa nopeaa toimintaa" kun parin vuoden seurustelun jälkeen pari pistääkin hynttyyt yhteen. Ja toisen mielestä taas on ihan ok, jos on seurusteltu esim. muutama kuukausi. Ja nythän on telkkarissa tämä "Ensi treffit alttarilla". No, ihan sentään siihen ei minusta olisi. Mutta siinä missä ihmiset ohjelmasta pimahtivat, niin ihmettelen. Olemmeko näin nurkkakuntaisia ja tapoihimme piintyneitä, että kaikkea uutta pitää vastustaa. Onhan ajatus eksoottinen, mutta kun oikeasti miettii miten vaikea tuntuu ihmisten olevan löytää itselleen sitä oikeaa, niin miksei antaisi asiantuntijoiden auttaa asiassa. Sitä kun itsellä saattaa siitä oikeasta olla aivan väärä kuva. Itselläni oli ainakin.

Vielä jokin aika sitten olin varma, että minulle sopiva mies on sellainen maailman matkaaja. Sellainen joka on koska tahansa valmis lähtemään uusiin paikkoihin. Joka on innokas oppimaan uusista kulttuureista ja haluaa asua kaupungissa ja rakastaa aurinkoa ja lämpöä. Mielikuvani mukaan tälläinen mies on myös minua nuorempi ja sulattaa lapseni. Ei halua hätiköidä, mutta on valmis kuitenkin sitoutumaankin. Juu... sellaista miestä ei ole. 

Hellu taas... No, hän ei halua asua kaupungissa. Hän asuu pienessä kylässä jossa kaikki tuntevat toinen toisensa. Ajatus josta itse olen kuvitellut saavani hyperventilaatiokohtauksen. Sellaista ei kyllä ole tullut vaikka kylässä on jopa 3 yritystä, jotka nekin toimivat osa-aikaisesti. 

Hellu ei myöskään ole minua nuorempi vaan vanhempi, mutta ikä on vain numeroita. Sen verran kuitenkin tuota ikäero on, että mieleen tuli ensimmäisenä, että jossakin vaiheessa se alkaa häiritä suhdetta. Mutta mitä enemmän opimme toisiamme tuntemaan, niin sitä varmempi olen, että ei alakaan häiritä.

Hän ei ole koskaan mm. lentänyt, mutta on kyllä "seikkaillut" maailmalla sen verran paljon että ei pienistä säikähdä. Ja ajattelee kuitenkin samalla tavalla kuin minä... minne sitten mennäänkin, niin suomea ei haluta kuulla. Innostui myös kun mainitsin erään lehden lukijamatkasta. Kulttuurimatka, ei suinkaan rantaloma. Kahvit meinasi mennä väärään kurkkuun, kun mietimme noita kilometrejä ja toistemme unelmia, jotka nekin poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Minä hlauan takaisin Espanjaan ja Hellulla taas unelma on täällä ja pohjoisessa. Hellun puolelta kuitenkin tuli ajatus, että jospa osan vuotta toisen unelmaa ja osan vuotta toista unelmaa. Ja olin kyllä otettu. Toki haluan näyttää sen osan omasta unelmastani jota rakastan. Vaikeuksineen päivineen.

Yksi kuitenkin mikä noista piirteistä nousi hyvin korkealle esiin. Hellu uskaltaa tehdä nopeitakin ratkaisuja ja "hypätä tuntemattomaan" tunteidensa pohjalta. Ei jää järkeilemään, vaan ymmärtää sen ajatuksen, että jos haluaa elää täyttä elämää, niin muiden puheet pitää jättää sivuun. Vaikka kuinka huutelisivat, että miettikää vielä, oletteko miettineet tuota ihan järjellä. Järki kun yleensä nimenomaan sotii tunteita vastaan ja omakohtaisesti voin sanoa, että silloin jos milloin mennään pahasti metsään ja siitä ei koskaan mitään hyvää seuraa. toki järkeä ei sovi kokonaan unohtaa, mutta sen pohjalta ei kannata tehdä isoja päätöksiä.

Paljon olen pohitnut itseäni. Ja sitä kysymystä, että mikä ihme minut sai niin retkahtamaan Helluun alunperinkin. Toki aloin vain juttelemaan hänelle, kun mielenkiintoiselta henkilöltä vaikutti siinä ravintolavaunun käytävän toisella puolella. Mutta en minä jokaiseen retkahda jonka kanssa pari sanaa vaihdan. Enkä jokaisen kanssa jää tuntitolkulla istumaan ja juttelemaan. Vielä harvemmin aika kuluu niin nopeasti... Joten mikä siinä sitten niin kolahti, että Hellun jäädessä vaihtoasemalla pois jäin orpona raapimaan päätäni ja miettimään että mitä oikein tapahtui ja että sinnekö se nyt hävisi elämästäni.

Eilen sen sitten oikeastaan tajusin... paitsi että ajattelemme samalla tavalla asioista ja keskustelu voi hyvin poukkoilla eikä siitä sen suurempaa ongelmaa tule, niin mikä minut pysäytti ja sai jäämään keskustelmaan oli se, että Hellu katsoi suoraan päin, ihminen katsoi ihmistä. Avoimena omana itsenään. Ei yrittänyt esittää mitään. Yleensä ihminen ei anna heti kerralla itsestään ihan kaikkea. Se sai minutkin heittämään "suojakilven" romukoppaan, vaikka juuri olin päättänyt, että seuraava joka meinaa elämääni tulla hämmentämään saa aikamoinen Prinssi Rohkea olla ja en uskonut sen tulevan kovin helpolla. 

No entäpä sitten se, että miellän olevani nimenomaan kaupunki-ihminen ja nyt sitten ei mitään ongelmia ajatuksessa että asuisin todella pienessä kylässä. Se jos mikä on outoa. Mutta koska kylä on todellakin niin pieni, niin siellä kaikki tuntevat toinen toisensa ja tietävät keneltä saada apua. Vaikka naapuriin on sen verran matkaa, että naapurin pirttiä ei nää, niin toisista pidetään huolta. Sellaiseen voi olla vaikea päästä sisään jos oma asenne ei ole kunnossa. Eli todennäköisesti aiemmin ihan omassa asenteessani olisi ollut parantamisen varaa paljon ja nyt tähän päivään mennessä maailmalla pyörimiset ovat kasvattaneet ja opettaneet minulle sillä saralla ehkä eniten. Sitä on pakko tarkistaa omaa asennettaan, kun olet umikkona paikassa jossa et osaa paikallisia tapoja ja kieliä. Silloin on pakko nöyrtyä oppimaan. 

No, kuukauden tuntemisen jälkeen joku voisi sanoa, että ei mitenkään voi tietää että onko Hellu juuri se oikea. Eihän sitä koskaan voikaan kai. Mutta sen tiedän, että ei ainakaan huonoon suuntaan olla menossa, jos tuntuu että toisen olisi tuntenut jo pitkään ja ajattelee asioista samalla tavalla vaikka ne unelmat ei ihan yks yhteen meekään. Ja ennen kaikkea se tunne... ei mitään päätä sekoittavaa huumaa, mutta lämmin ja kotoinen olo. Hyvä, luottava ja usko siihen että kaikki vaan saadaa¨n järjestymään ja ratkaisuja pohditaan yhdessä ja kumpikin on valmis tulemaan puolitiehen vastaan. Ei lähtökohta ainakaan huono voi olla.