Tänään aivan kesken työpäivän hässäköiden päähäni pälkähti ajatus jota olen jo pitkään yrittänyt pukea sanoiksi. Jonka kaikki toisaalta tietävätkin.

Kyllä koira koiran tunnistaa.

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja he vetävät niitä puoleensa jostain syystä kuin magneetti. Mistähän tämä johtuu? Ja miksi tuo sanonta "kyllä koira koiran tunnistaa" tuo ikävän negatiivisen mielikuvan? Koirathan ovat suloisia ja ihmisen luottoeläimiä. os mihinkään muuhun et voi luottaa, niin koiraan voi. Se piristää sinut kun olet alla päin, tekee hölmöä juttuja ja saa sinut nauramaan, vie sinut pihalle vaikket haluaisikaan ja lenkin jälkeen huomaat ttas hymyileväsi ja olevasi kiitollinen tuosta nelijalkaisesta ystävästä.

Siis silloin kun koiraa on käsitelty oikein eikä ihminen ole sitä pilannut väärinkohtelulla. 

Tuo ajatus pälkähti päähäni kun piti laatia taas tarkkaa tekstiä tarkoilla sanamuodoilla. Eli sitä osa-aluetta työssäni, jonka mieluusti jättäisin väliin, mutta oka on kuitenkin pakko tehdä. Tuli tekstin laatimiseen tauko. Otin kupin kahvia ja menin istumaan parvekkeelle ja nauttimaan auringosta. Ja annoin vain aatusten lentää.

Huomasin, että viimeisen puolen vuoden aikana on elämääni tupsahdellut monia upeita ihmisiä. Aitoja, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla. Jokaisesta ihmisiestä olen ollut ihmeissäni - voiko tuollaista ollakaan!? Ja miten kiitollinen olenkaan että he ovat elämääni tupsahdelleet. 

No juu... ettei nyt ihan siirapiksi olisi mennyt, niin mietin kyllä päivällä myös sitä kuinka Suomi-kiintiöni on täynnä. Mikä kaikki siihen onkaan johtanut ja koska oikeastaan se alkoi että aloin haluamaan pois täältä ja miksi niin. Ja syylista on todella pitkä, mutta kaiken kaikkiaan mietinnöissäni päädyin havaintoon, että en ole oikeastaan koskaan osannut mieltää itseäni suomalaiseksi. En niin, että voisin sanoa ylpeästi "olen suomalainen". Ja taas... miksi näin? En osaa sanoa. Mutta se lienee se kaikkein tärkein syy, miksi en koe kuuluvani tänne ja miksi viihdyn paremmin etelässä, auringossa, lämpimässä... ja mistä minä oikeastaan tiedän... olen vain matkustellut etelämpänä :D Eihän sitä tiedä vaikak viihtyisin Islannissa! Tai Alaskassa. joskin on hyvin epätodennäköistä että mihinkään sinne suuntaan päätyisin elämäni aikana lomamatkaa pitemmälle.

Huomasin myös, että kaipuuni Espanjaan ei nyt ole enää sidoksissa Alicanteen. Alicante on yhä upea kaupunki ja se paikka jossa sain ilokseni asua ja tutustua espanjalaiseen kulttuuriin. Jossa turismi ei sitä ollut pilannut, kun turismi ei ollut merkittävä osa kaupnukia. Jossa alku oli vaikeaa ja rankkaa ja jossa opin kieltä sen verran että pärään espanjalla - kun muuta vaihtoehtoa ei ollut. Mutta nyt olen nähnyt muitakin upeita paikkoja Espanjassa ja Alicanten hehku on hieman hiipunut - ei kadonnut, mutta hiipunut. Ja ennakkoluuloni Fuengirolasta heitin romukoppaan ja Málagan suhteen odotukset olivat korkealla, mutta se osoittautui lievästi pettymykseksi. Ehkäpä Málagakin voisi näyttää minulle upean puolensa, jos siellä olisi aikaa kiertää rauhassa paikkoja ja elää arkea.

Joten "note to myself":lähde aina avoimin mielin, ilman mitään odotuksia uuteen paikkaan - oli se sitten ravintola, kahvila, kaupunki, lomamatka (olihan minulla joskus isoja ennakkoluuloja Saksaakin kohtaan ennen kuin itse siellä pääsin käymään!)... 

Tuon pähkäilyn päätteksi kuitenkin mieleeni vielä tupsahti tapaus pari viikkoa sitten...

Olin lenkillä koiran kanssa ja näin noin ikäseni naisen tulevan toisen koiran kanssa vastaan. Tunnistin tuon toisen koiran, koska tyttäreni on käynyt välillä sitä ulkoiluttamassa, joten huikkasin rouvalle etäämpää, että sopiiko, että koirat tutustuvat. Ja siitä alkoi ystävyytemme. joku ehkä sanoisi tuttavuutemme, mutta se ei oikein sovi tähän tilanteeseen koska istumme välillä kahvilla ja parantelemme maailmaa ja elämme samanlaista elämää: eronneina, lasten huoltajina, koirien kanssa, maailmalla olleina, kipuilusta kärsivänä ja kumpikin innostuu samoista asioista. Meiltä meinasi kummaltakin mennä kahvit väärään kurkkuun, kun tajusimme lukevamme samaa kirjaakin: hän suomenkielisenä, minä englanninkielisenä.

Ja kun moni tuskastelee tähän aikaan vuodesta, muutettuaan opintojen tai töiden perässä uudelle ja vieraalle paikkakunnalle, että missä niihin ihmisiin oikein tutustuu... No, ihan missä vaan. :D Vaikka keskellä metsää lenkkipolulla.

Pähkäilyn lopuksi huomasin... hartiakipu on lähes kokonaan poissa. Mutta nyt näin illan iloksi... nyt sitten on vuorossa polvet ja nilkat.

Tämän postauksen tarkoituksena ei ollut tuoda ilmoille mitään järkevää tai tarpeellista infoa