Hmm... pitäisi kai pikku hiljaa pohtia blogille uutta nimeä. Etelän auringon alla ei paljon enää kuvaa blogin sisältöä, jos ei etelästä ole tietoakaan ja aina vaan pohjoisemmaksi kiipeää. Elämä heittää ja ennen kaikkea yllättää - kaiken sonnan jälkeen vaihteeksi positiivisesti. :) Ei tästä pitkälti ole, kun viimeksi vipelsin sinkkuna ja vannoin mielessäni ettei miestä nyt tähän elämään tarvita. No... se olikin viimeinen ajatus ennen kuin suuni avasin Hellulle. Eikä voi edes kai enää puhua vain  Hellusta jos emäntänä on talossa. :) Ja jos uusi osoite on vielä pohjoisemmassa mitä tämä edellisempi pohjoisempi osoite, niin kompassi lienee ruostunut jo ihan puhki. Noh... hitot siitä, ollaan sitten laphalaisia ;)

Vaan minkäs teet, jos kerrankin se oikea kävelee yllättäin vastaan. Tai ei kävele vaan istuu siinä vastapäätä ja kaikki vaan kolahtaa kerran ja oikein ja tuntuu kuin olisi tuntenut jo toisen vuosia. Joka tapauksessa niin siinä vaan pääsi käymään, että ennen kuin kaikki edes oli valmista, niin ei kuin pistetään tavarat pakettiin ja kiivetään vielä ylemmäs.

Viimeisen viikon aikana olen nukkunut vähän, ollut varma, että tästä rykäisystä en selviä (kuten aiemminkin olen ollut samaa mieltä), olen ollut kuoleman väsynyt ja erittäin epävarma kaikesta muusta, mutta tiennyt tällä kertaa sydämessäni, että tämä on ainoa oikea tapa toimia ja näin vahvaa tunnetta ei ole aiemmin kukaan saanutkaan aikaan. Olkoot, että moni varmaan sanoo minua hulluksi. Mutta tiedän jo nyt parin päivän jälkeen toimineeni oikein. Kuuntelin sydämeni ääntä ja se mistä tiedän sen olleen oikein on se miltä minusta itsestäni tuntuu - mutta näin lapselliselle naiselle, etenkin yksinhuoltajalle, myös lasten reaktio tälläiseen. Vaikka juuri se lasten reaktio oli se mikä eniten mietitytti minua. Mutta mikä sen parempi onkaan kun näkee, että lapsetkin nauttii, näkee että he alkavat luottaa ja kotiutumaan.

Entäpä itse... hmm :) kukapa ei nauttisi kun toinen osoittaa rakkautta pienin arkisin elein, kun asioista puhutaan heti kun tulee mieleen, suoraan kiertelemättä. Ainoa mikä on hieman ikävempi homma, on koirat. Kun on kaksi taulapäätä, joita pitää opettaa sietämään toisiaan - keinoja on monia, mutta työlästä se silti on. Vielä ei kuitenkaan olla periksi annettu. Ja eipä koirillakaan ole ollut kuin vasta pari päivää aikaa kunnolla oppia sietämään toisiaan - joten aikaa ja pitkää pinnaa vaaditaan. Tuo pari päivää on tuntunut kuitenkin jo kuukausilta ja vielä ei helpota. Sittenkään emme luovuta vaikka näyttää siltä, että tuo projekti onkin kymmenen pykälää haastavampi mitä kuvittelimme. Ihannehan olisi ollut se että koirat olisi yhdellä rähähdyksellä selivttäneet välinsä - vaan ei. Ei aina voi olla kaikessa sentään onni myötä. ;)