Suomi on taas esittänyt itsestään parhaimpia puoliaan tänä viikonloppuna. Tai oikeastaan tämän viikon lopulla.

Jos nyt alkuviikosta heti maanantai-aamuna sainkin hyviä uutisia, niin heti tiistaina jo tuli jotain ihan muuta. On jännä kun lähipiirissä on ollut ihmisiä, joihin periaatteessa pitäisi voida luottaa. Yleisen käsityksen mukaan heidän pitäisi seistä tukenasi tuli elämässä mitä tahansa vastaan. Ja on karua huomata kun sellaiset ihmiset vetävät maton jalkojesi alta. Ja niin miksi? Ilman mitään järkevää syytä. 

Tuo nyt ei tullut yllätyksenä, kuten ei tulut yllätyksenä siitä tulleet seuraavatkaan tapahtumat. Mikä yllätys se oikein on, jos samaa paskaa tarjoillaan jo 5 vuotta peräkkäin - samalla kaavalla. Ei todellakaan ole yllätys, mutta myönnetään... alkaa käymään hiljalleen raskaaksi. Mutta täytyy myöntää... olen ilmeisesti paljonkin vahvempi ihminen kuin uskoinkaan. Moni olisi jo luovuttanut, iskenyt hanskat tiskiin.

Vaan en minäkään tunteeton kone ole. Kyllä kaikki 5 vuoden aikana tullut sonta on saanut minut itkemään, valvomaan öitä kun ajatukset kiertävät kehää ja eivät suostu päästämään UniMasaa kylään, lyhistynyt kaiken keskellä kirjaimellisesti maahan, mutta aina nousen ylös. Jostain löytyy se voima kuitenkin, että en anna periksi. Ja se voima on lapseni. 

Viikonlopun aikana mitä olen uutisotsikoita lukenut, niin en ole tiennyt itkeäkö vai nauraa. Tämän maan lait ja pykälät alkaa saada jo farssin piirteitä ja voin vain kuvitella miten Suomelle naurettaisiin maailmalla os kaikki nämä pienimmätkin pykältä tulisi suuren maailman tietoisuuteen. Suomelle naureskellaan jo nyt. 

Mutta niin... mitä sitten omaan viikonloppuuni kuului... se meni hyvin väsyneissä merkeissä, yrittäen levätä, mutta samalla on ollut erittäin tärkeitä ja kiireellisiä asioita hoidettavana. Se kaikki liittyy siihen mitä on tulossa. Mysky on melkoinen, mutta loppuu aikanaan. Ja kun se on ohi, niin sitten vasta kerron kaiken.